En minä katso lätkää. Varsinaisesti. Neulon kirjoneulettani, mutta – no – jos Mertaranta oikein alkaa huutaa ja ulvoa, nostan katseeni ja näen ehkä jotain ratkaisevaa. Jonkin aivan erityisen kaukalotapahtuman jälkeen saatan heittää neuleen puikkoineen nurkkaan ja juosta läpi kämpän kertomaan Mökkimiehelle missä mennään. Jalalla potkin tuvan räsymattoja syrjään ja luistelen villasukillani näyttäen miten se maila heilahti, pelaaja käännähti, siirrän ruokapöytää paikoiltaan demonstroidakseni sitä yhtäkin maalia... Työpapereidensa ääreltä Mökkimies tuijottaa minua kuin hullua. Ei ihme. Leijonat.