Kiinnostaa tuo T.Airaksisen uusi kirja, joka käsittelee onnea. Luin siitä jotain lehtijuttuja ja ehkä hankin kirjan itselleni joululukemiseksi. Pyhinä verannan sohvalla lukisin sitä ääneen, Mökkimies voisi ohikulkiessaan kommentoida, vaikka toisaalta hänen kiinnostuksensa yleensä kohdistuu aiheeseen: elämän tarkoitus. Tänään – arkisena aamuna – ajoin kohti ankeata kauppakeskusta ostaakseni työpaikalle puurohiutaleita sekä kenkäplankkia. Yht´äkkiä liikennevaloissa ilman mitään syytä tai varoitusta tulvahti mieleen lämmin hyvänolon tunne, onneksikin sitä voisin kutsua. Aloin vimmatusti (ja tuloksetta) miettiä mistä se tuli. Tuollaisesta hetkittäisestä onnentunteesta Airaksinen kirjoittaa, siis, että se pieni hetki riittää – silloin tällöin – ei ihminen enempiä tarvitse ja allikkoon joutuu jos muuta kuvittelee ja havittelee. Minä tunnen nyt itseni ehdottoman ehjäksi ihmiseksi ja siitä riemastuneena kävin manikyyrissä teettämässä hienot ranskalaiset kynnet pikkujoulukoristeilla. Sepä vasta onnea on!