Näin vahingossa vilauksen jostain uudesta telkkarin kotimaisesta sketsisarjasta. Peruukkipäisiä miehiä. Alkoi itkettää. Tietysti.., siis olisi pitänyt katsoa koko ohjelma voidakseen arvostella. Toivottavasti en näe siitä enää koskaan sekuntiakaan. Pelottaa, että voivatko ne tulla uniini, ne peruukkipäät? Jos se juttu oli taas pelkkää ironiaa itsestään, niin siihenkin kallis katseluaika on turhaa. Presidenttiehdokkaita jaksan katsoa loputtomiin, niiden jokaisen outoa (sattumaako?) silmien asentoa päässä ja katsetta. Miksi ihmeessä joku haluaa presidentiksi? Jospa se selviää minulle, kun oikein tarkkaan katson ja katson.
Tänään töissä etsin kuvia kesästä, kimaltavaa järven pintaa, auringon valoa lasten iholla, usvaisia aamuja. Kauan sitten.