Eilistä ropisevaa sadepäivää vietettiin kotoisasti peltikatoksen alla, käytiin läpi iso määrä krääsää. Kamalle oli neljä osoitetta: kirpparilaatikoihin, roskiin, nuotioon tai sitten itselle säilytettäväksi, joka oli onneksi se pienin läjä; vain joitain lehtiä, nappeja, kankaita, kirjeitä, jokunen työkalu. Viihtyisää puuhaa sinänsä, radio soi ja välillä haettiin lisää kahvia. Minimissä oli myöskin puolin ja toisin mulkoilut, että kuka hullu nämä kaikki on tänne kerännyt! Ruostuneet nuppineulat sun muut, joita ihmetellessä alkoi taas kiinnostaa kaikenmoinen askartelu ja retroilu. Jo viime talvena päätin neuloa kaikki vanhat langanjämät pois eli sukkaa, kaulaliinaa, säärystintä. Aika hyvin lankaa on mennytkin, ja sen myötä muka mieli kirkastuu, kun tuntuu niin ekologiselta. Olen ehkä maailmalle velkaa jotain, käytänhän ihan liikaa bensaa, sähköä, talouspaperia, muovipusseja ja mustekasetteja.


Mökkimies kysyi tänään, että miksi ihmeessä en nyt valokuvaa niitä tienvieruspengerkukkia, joista koko ajan kohkaan, että miten hienot ne tänä kesänä onkaan. Mutta ei. Ne on katseltava, nähtävä. Jotkut asiat vaan ovat sellaisia.