Täysikuun kanssa leivoin omenatorttuja, yhden hengen pitopalvelu teettää välillä töitä aika erikoisiin aikoihin. Kaikki oli valmista yöllä klo 2, siitä äkkiä kotiin muka nukkumaan; luin "Tapaaminen Sorbonnen aukiolla" -kirjan loppuun (olisinpa vaan Sorbonnen aukiolla!!), herätys 5.30 ja keikka ohi klo 20. Vain yksi sormi laastaroitu, reisissä(?) mustelmia roudaamisesta, siis ihan ok.

Olen aina luullut ja epäillyt, että minut on kakarana joskus jostakin syystä lukittu jonnekin, koska välillä kammoan suljettuja ovia. Vanhempani tai sisarukseni eivät kuitenkaan joko myönnä tai muista moista. Eilen jäin hetkeksi kantamuksineni studion lukitun oven taakse eteiseen – tosin ihan syystä, koska kuvaus oli menneillään, mutta kun kuulin naurua ja ääniä oven läpi, palautui juttu lapsuudesta; tuolla tapahtuu jotain kivaa, johon en pääse mukaan! Niinhän se oli, veljet kavereineen hätisteli pikkusiskon pois jaloistaan. Muistan maanneeni lattialla korva poikienhuoneen kynnyksenraossa, jotta edes kuulisin jotain... Eli ei olekaan kyse mistään suljetun paikan kammosta niiden ovien suhteen, vaan siitä, että pelkään jotain kivaa tapahtuvaksi ilman minua!!

Perässäkävelyä harrastan myös, sekin konkretisoitui ja selvisi mulle vasta avioliiton myötä, kun Mies joskus piloillaan käännähti ja kysyi: "... ja mihin sinä luulet olevasi menossa?!" Jouduin melkein shokkiin. Haluan vaan mukaan, isojen poikien mukaan.