Eilen sain iltapäivällä lastenhoitohälytyksen. Onneksi ranskantunti oli juuri peruttu ja luulin siis pääseväni neljältä liikkeelle suorittamaan mm. seuraavaa: kaupasta lapsenlapsille ruokaa, lasten koulusta & päiväkodista hakua, muskaria jne. Töistälähdön sitten myöhästyessä, sinkoillessani kaupan hyllyjen välissä, muistelin fiiliksiä vuosien (noh, siis vuosikymmenien) takaisesta työpaikasta, jonka lounastunneilla juoksin ruokakaupassa ostamassa perheelleni päivällistarvikkeita ja kädet venyneinä raahasin muovikasseja kahvilan ikkunan ohi kun työkaverit istuivat siellä mukavasti tupakalla ja juoruamassa. Joskus ehdin jopa kipaista edestakaisin kotiinkin, ainakin silloin, kun siellä oli kaiken muun lisäksi keskipäivällä ruokittavia koiranpentuja. En muista koskaan kyseenalaistaneeni sitä elämäntapaa, ja piti täsmälleen paikkansa, että; äkkiä tämäkin vaihe on ohi. Niin olikin. Onneksi saan välillä verestää.